 |
| Jos meillä jotakin on yhteistä niin ainakin silmäpussit |
Muistan kun jouduin nuorempana kuuntelemaan monesti, kuinka vielä joskus tulisin siskoni kanssa toimeen ja oltaisi ystäviä. En uskonut. Kuinka siitä rullaluistimen naamaan heittäneestä hulttiosta muka ikinä voisi tulla ihminen, jolle voisi edes puhua huutamisen sijaan? (Kyllä, heitti rullaluistimella, heitin hiusharjalla takaisin.)
Nyt olen alkanut kuitenkin kaikesta huolimatta kallistua toisiin aatoksiin. Ehkä sittenkin se mitä luulin mahdottomaksi onkin mahdollista. Kaikki se tavaroiden heittely, hiuksissa roikkuminen, huutaminen ja ilkeily on jotenkin salakavalasti loppunut. Ja hyvä niin, ainakin on rauhallisempaa. Tosin saattaa siihen rauhallisuuteen vaikuttaa myös tämä tuhannen kilometrin välimatka.
Ollaan nyt jo jonkun aikaa pidetty yhteyttä joskus päivittäin ja vähintään viikoittain. Jotenkin huomaamattomasti. Mutta on kiva että pidetään. Viime talvena jopa annoin tulla käymään kylässä, ehkä päästän toistekin.
Eihän siirrytä takaisin tavaroiden viskomiseen ja huutamiseen, jooko? Parempi näin.
Tänään on siskoni syntymäpäivä, paljon onnea Paula!
P.s. olisin laittanut tähän postaukseen kasan hiukan nolohkoja lapsuuskuvia, mutta ne ovat siellä tuhannen kilometrin päässä, niin kuin siskonikin.
:)
VastaaPoista