Ikävä

Koska lapissa ruskan värit alkoivat jo hävitä, totesin että olisi paras ajella etelämmäs katsomaan olisiko väriä vielä jäljellä täällä päin. Ja onhan täällä. Vaikka kaikesta sydämestäni talvea rakastankin, on syksyssä myös jotakin taikaa.

Väriloistoa isompi syy ajella pohjoisesta tänne etelään on toki ihmiset. Talvisin pitää töissä niin kiirettä, ettei silloin ehdi välttämättä käymään lainkaan. Joten nyt olikin hyvä hetki tulla vielä moikkaamassa perhettä ja ystäviä. 

Tunnen joskus huonoa omatuntoa asuessani niin kaukana perheestä ja muista tärkeistä ihmisistä. On yksi hetki jolloin se tuntuu kaikkein pahimmalta. Se hetki kun kummityttö suuttuu, koska joudut lähtemään. Se tunne kun tiedät ettet vain pysty tulemaan tapaamaan tätä maailman ihaninta tyttöstä aina kun haluaisit. Ehkä tuollaisen pienen ihmisen pettymys on kaikkein pahin siitä syystä kun et voi ymmärrettävästi selittää syitä miksi olet kaukana.

Onneksi kuitenkin pääsee käymään. Ja on muitakin keinoja pitää yhteyttä, kuten kirjeet, puhelin ja Skype. En ehkä pääse muuttumaan lasten silmissä aivan muukalaiseksi, pitkistä välimatkoista huolimatta. Totta kai toivoisin että kaikki nämä ihmiset asuisivat lähempänä, mutten vain voi itse enää kuvitella olevani etelässä. Enkä tietenkään voi vaatia myöskään ketään muuttamaan toiselle puolelle suomeakaan. Vaikka Essu, täällä olisi pitkä talvi ja lyhyt matka norjaan laskemaan!