Kaverikoira Löppönen

Usein minua harmittaa kun ei ole omaa koirakaveria. Täytyy vain yrittää muistaa, ettei tällä elämän tahdilla voisi semmoista ottaa. Yksin asuessa ja paljon töitä tekevänä, olisi koiralla melko yksinäistä. Onneksi sentään on koirakaveri lievittämässä koirakuumeen oireita!

Viime talven seikkailulta Löppösen, Prinssi ponin sekä Fian kanssa

Joskus vielä haluaisin oman koiran. Kaipaan sitä kun koira ottaa iloisesti vastaan kotona, kävit sitten töissä tai vain viemässä roskat. Aina olisi joku halattava eikä yksin tarvitsisi olla. Minulla on edelleen jäänyt tavaksi puhua itsekseni. Ennen väitin, että puhuin vain koiralle, nykyään se ei enää mene läpi.

Onni on kun saan hoitaa säännöllisen epäsäännöllisesti ystävän koiraa Löppöstä. Saan myös lainata tätä ihanaa koiraa pahimpina koiran kaipuu hetkinä. Ei tarvitse kun soittaa ja pyytää lenkkiseuraa! Löpi on kyllä valmis auttamaan ja lähtemään lenkille tai leikkimään. Kummasti sikinsakin metsässä kävely ei tunnu yhtään niin hölmöltä kun koira touhottaa jaloissa. Myös lattialla makoilusta tulee koiran kanssa paljon normaalimpaa. Pidän lattiatasossa olemisesta ja koira jotenkin tekee siitä vielä tavanomaisempaa.

On myös ihana miten ymmärtäväisesti Löppösen ihminen lainaa koiraansa. Ei ihmettele kun soitan kesken työpäivän ja sanon kaipaavani koira seuraa. Joskus vain tulee hetkiä kun tuntuu ettei ihmisten seura voi millään eläintä korvata. Kiitos Fia kun suostut lainaamaan parasta ystävääsi!

Löppönen syö mustikoita